Tekijä: NarkkarinTytär

Tiedätkö sen tunteen, kun haluaisit tehdä jotain?
Mut mut, ET SAA vaan asiaa aikaseksi tai saat 50 muuta ideaa jotka haluaisit tehdä. Lopulta istut vaan nurkassa miettien, että mitä helvettiä.. Lopulta et saa tehtyä mitään järkevää. AHDISTUT ja SYYLISTÄT itseäsi laiskaksi paskaksi siitä, että et voi olla NORMAALI.. Mikä sitten loppupeleissä on normaali? Se onkin jännä kysymys, mutta ei mietitä sitä nyt.

Pari kuukautta sitten olin ONNELLINEN ensimmäistä kertaa elämässä aidosti. Olotila oli mitä ihmeellisempi ja pieni pelko/kauhu seurasi takaraivossa siitä, että kohta kaikki romahtaa niin kun aikaisemminkin. Mutta ei, elämä alkoi tuntua hyvältä ja omalta.

Tämän hetkinen tilanne on tuo alussa mainitsema nurkassa olija..
Miten tähän on päädytty ja miten tästä noustaan takaisin..

28.3 Kävin lääkärissä joka todisti sen mitä olin ajatellutkin.
Olen vaikeasti masentunut ja ahdistunut vahvasti. Lääkäri määräsi uuden lääkkeen vanhan lääkityksen rinnalle. Huomenna aloitan lääkityksen ja kerron siitä lisää silloin.
Kaikki tämä moska vaan osittain siksi, että sain onnistumisen kokemuksia elämässä. Valmistuin jouluna ammattiin VIHDOIN JA VIIMEIN! Sain työvoimatoimiston kautta työharjoittelu paikan ja siellä alkoi hyvin mennä.
Mutta ei… Oma vanha opittutapa siitä, että olen luuseri joka ei pysty koskaan käymään töissä ym. moskaa.
NAURETTAVAA ja SÄÄLITTÄVÄÄ, mutta ehkä minut on luotu vaan olemaan epäonnistuja.
Oikeasti jokainen voi tehdä elämästään sellaista, kun haluaa. MUTTA MIKSI SE ON NIIN VAIKEATA muuttaa oma käsitys itsestään? :/

Onko kellään neuvoja/vinkkejä miten omakuvaa ja itsetuntoa voisi parantaa?
Vinkkejä ja mielipiteitä voi naputella alapuolelle 😉

Hmm.. Aloittaminen on aina niin vaikeata.  Suurimpana tunteena elämässä seuraa tunne, että ”Turhaan yrität, tajua jo, olet LUUSERI isolla L:kirjaimella.”

Päätin luoda tämän blogin vähän niin kuin ”päiväkirjaksi” jonka avulla voisin kehittää itseäni ihmisenä ja erkaantua menneisyydessä pyörimisestä. Tulen käsittelemään blogissa avoimesti erilaisia traumoja joita olen kohdannut elämässäni ja kuinka olen niistä selvinnyt.

Nopeasti elämän kertani on: Olen 22-vuotias nuori nainen. Isäni oli alkoholisti, narkomaani joka raitistui viinasta, mutta oli sekakäyttäjä. Isäni kuoli parivuotta  sitten marraskuussa. Kuolinsyynä lääkkeiden yliannostus. Äitini ei ole koskaan voinut huolehtia minusta henkisellä tasolla. Hän ei pitänyt minua koskaan sylissä tai sanot rakastavansa. Hän ei ole koskaan voinut kohdata minua ja minun ongelmia. Ilman, että minua olisi väheksytty ja lytätty itsetuntoni lattianrakoon. Olen yrittänyt välttää vanhempien virheet elämässä ja valita eripolkuja, mutta haparoivin askelin olen kulkenut elämääni sumuisen masennusverhon alla.. Sekaantuen viinan huuruiseen maailmaan ja väärin ihmissuhteisiin hakiessani hyväksyntää ja rakkautta..

Mutta Tervetuloa seuramaan ”päiväkirjaani”

<3:llä NarkkarinTytär